![[personal profile]](https://www.dreamwidth.org/img/silk/identity/user.png){kind=small}
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Jun. 16th, 2019 09:06 amLuin eilen Sisko Savonlahden teoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, joka herätti ajatuksia.
Kirja kertoo 34-vuotiaasta työttömästä freelance toimittajasta, jonka nimeä en nyt muista enkä jaksa tarkistaa. Päähenkilö on surrut päättynyttä parisuhdetta kaksi kertaa niin pitkään kuin itse parisuhde kesti ja kriiseilee siitä, että miestä ei ole. Ei ole sitä tyyppiä jonka kanssa asioita tehdä sen sijaan, että tekee niitä yksin.
Päähenkilö asuu Kalliossa ja elää surutta yli varojensa. Hän hakee noutoruokaa ravintolasta harva se päivä, ostaa kahdentoista euron kuivashampoota kampaajalta suihkussa käymisen sijaan ja ottaa opintolainaa matkustaakseen kaverinsa kanssa New Yorkiin. Hänen elämisensä kustantaa toimeentulotuki, ja sen mihin toimeentulotuki ei riitä kustantavat hänen vanhempansa ja ystävänsä.
Päähenkilö hakee töitä silloin kun jokin tilanne ahdistaa hänet nurkkaan. Kahdeksan kuukauden aikana taisi lähteä neljä työhakemusta. Päähenkilö harmittelee sitä ettei koskaan saa enää parisuhdetta, ja lääkitsee tilannetta Tinder-panoilla. Hänellä ei ole elämässään mistään asiasta niin intohimoista näkemystä kuin sipseistä ja dipistä.
Yllä olevassa kuvauksessa oikeastaan mikään ei ole samaistuttavaa, mutta omalla tavallaan pidin kuitenkin kirjasta. Enemmän kaikesta tämän yllä mainitun kuvailun ympärillä pyörivästä. Siitä miten vaikeaa huonekasvit on pitää elossa. Miten voi vuoden asua asunnossa ostamatta parvekkeelle mitään huonekaluja. Siitä miten eteisen lattialla voi maata kuukausikaupalla naulakko siksi, että sitä ei osaa tai jaksa tai halua kiinnittää seinään.
Myös kirjan huumori oli (välillä) ihan toimivaa. Etenkin päähenkilön mummi tuntui erittäin raikkaalta lisältä kirjaan. Mieleen jäivät etenkin Esa Saarisen kulmakarvat, joka oli ehkä kirkkaimpia kielikuvia tässä kirjassa.
Vaikka tämä kirja oli vahvasti todella kevyttä chick littiä, se kiemurteli ovelasti ihon alle laittaen tarkastelemaan taas omaa elämää objektiivisesti, mikä ei oikein koskaan tunnu mukavalta. Päällimmäisenä mieleen jää yleensä lähinnä ajatus "jotain tarttis vissiin tehdä". Sitten pääsen kuitenkin aina siihen, että miksi tarvitsisi? Mikä olisi paremmin, jos eläisin niin ettei jonkun muun mielestä asiat olisi vinossa? Olisinko itse tyytyväisempi, vai ylläpitäisinkö vaan jotain kulissia muille ihmisille?
Vai onko tämä sellainen muna-kana tilanne? Jos esittäisin olevani hyvinvoiva ja aikaansaava, tulisiko musta sellainen oikeasti?
Joudun varmaan jankkaamaan samaa virttä siihen asti, että saan aikaiseksi alkaa tehdä empiirisiä kokeita asian saralla pelkän leukojen länkyttämisen sijaan.
Kirja kertoo 34-vuotiaasta työttömästä freelance toimittajasta, jonka nimeä en nyt muista enkä jaksa tarkistaa. Päähenkilö on surrut päättynyttä parisuhdetta kaksi kertaa niin pitkään kuin itse parisuhde kesti ja kriiseilee siitä, että miestä ei ole. Ei ole sitä tyyppiä jonka kanssa asioita tehdä sen sijaan, että tekee niitä yksin.
Päähenkilö asuu Kalliossa ja elää surutta yli varojensa. Hän hakee noutoruokaa ravintolasta harva se päivä, ostaa kahdentoista euron kuivashampoota kampaajalta suihkussa käymisen sijaan ja ottaa opintolainaa matkustaakseen kaverinsa kanssa New Yorkiin. Hänen elämisensä kustantaa toimeentulotuki, ja sen mihin toimeentulotuki ei riitä kustantavat hänen vanhempansa ja ystävänsä.
Päähenkilö hakee töitä silloin kun jokin tilanne ahdistaa hänet nurkkaan. Kahdeksan kuukauden aikana taisi lähteä neljä työhakemusta. Päähenkilö harmittelee sitä ettei koskaan saa enää parisuhdetta, ja lääkitsee tilannetta Tinder-panoilla. Hänellä ei ole elämässään mistään asiasta niin intohimoista näkemystä kuin sipseistä ja dipistä.
Yllä olevassa kuvauksessa oikeastaan mikään ei ole samaistuttavaa, mutta omalla tavallaan pidin kuitenkin kirjasta. Enemmän kaikesta tämän yllä mainitun kuvailun ympärillä pyörivästä. Siitä miten vaikeaa huonekasvit on pitää elossa. Miten voi vuoden asua asunnossa ostamatta parvekkeelle mitään huonekaluja. Siitä miten eteisen lattialla voi maata kuukausikaupalla naulakko siksi, että sitä ei osaa tai jaksa tai halua kiinnittää seinään.
Myös kirjan huumori oli (välillä) ihan toimivaa. Etenkin päähenkilön mummi tuntui erittäin raikkaalta lisältä kirjaan. Mieleen jäivät etenkin Esa Saarisen kulmakarvat, joka oli ehkä kirkkaimpia kielikuvia tässä kirjassa.
Vaikka tämä kirja oli vahvasti todella kevyttä chick littiä, se kiemurteli ovelasti ihon alle laittaen tarkastelemaan taas omaa elämää objektiivisesti, mikä ei oikein koskaan tunnu mukavalta. Päällimmäisenä mieleen jää yleensä lähinnä ajatus "jotain tarttis vissiin tehdä". Sitten pääsen kuitenkin aina siihen, että miksi tarvitsisi? Mikä olisi paremmin, jos eläisin niin ettei jonkun muun mielestä asiat olisi vinossa? Olisinko itse tyytyväisempi, vai ylläpitäisinkö vaan jotain kulissia muille ihmisille?
Vai onko tämä sellainen muna-kana tilanne? Jos esittäisin olevani hyvinvoiva ja aikaansaava, tulisiko musta sellainen oikeasti?
Joudun varmaan jankkaamaan samaa virttä siihen asti, että saan aikaiseksi alkaa tehdä empiirisiä kokeita asian saralla pelkän leukojen länkyttämisen sijaan.
